28.6.2019

Spitaalisten saarella

Niilo Närhi

Belgialainen pappi Joseph Damien de Veuster saapui lähetystyöntekijänä Havaijille vuonna 1864. Pelätty spitaalitauti oli löytänyt tiensä Havaijin saarille, jonka seurauksena viranomaiset siirsivät epidemian leviämisen pelossa kaikki tartunnan saaneet aikuiset ja lapset spitaalitautisten siirtolaan Molokain saarelle.

Yhdeksän vuoden työskentelyn jälkeen isä Damien pyysi siirtoa Molokaille, josta tuli hänen asemapaikkansa loppuelämäksi. Hän kauhistui saarella vallinnutta kurjuutta ja kaaosta. Siirtolaan lähetettyjen ihmisten jokapäiväistä elämää leimasivat väkivalta, ryöstely ja piittaamattomuus toisista. Käsiensä toimintakyvyn menettäneet spitaaliset eivät kyenneet kaivamaan syviä hautoja kuolleille kohtalontovereilleen, minkä seurauksena villit eläimet levittivät pienten multakerrosten alle haudattujen vainajien ruumiinosia ympäri siirtolaa. Ensimmäisen kuuden vuoden aikana isä Damien valmisti omin käsin yli tuhannelle vainajalle arkut ja kaivoi heidän hautansa.

Hänen työnkuvaansa kuului myös muun muassa kappelin rakentaminen, sairaiden haavojen puhdistaminen, kääreiden vaihtaminen, tyttöjen ja poikien kotien perustaminen ja saarelle hylättyjen ihmisten puolesta puhuminen. Muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen hän lähetti vanhemmilleen kirjeen, jossa totesi: ”Suurin mielihyväni on palvella Herraa näiden kaikkien muiden hylkäämien köyhien ja sairaiden Jumalan lasten parissa.” Uutteran työn seurauksena Molokain siirtolaan heitteille jätettyjen ihmisten aineelliset ja hengelliset tarpeet tulivat huomioiduksi koskettavalla tavalla.

Hylättyjen hyväksi itsensä uhrannut isä Damien sai tartunnan pitaalista yksitoista vuotta kestäneen uuvuttavan työjakson jälkeen ja kuoli rakastamiensa ystävien ympäröimänä 49 vuoden iässä vuonna 1889. Lähetyshistoria tuntee Joseph Damien de Veusterin spitaalisten apostolina.

Vaikka meitä ei koskaan lähetettäisi tekemään jotain sellaista, mitä isä Damien toteutti Molokain saarella, hänen tarinansa haastaa meitä murtautumaan ulos omilta mukavuusvyöhykkeiltämme. Jumala etsii tänäänkin ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan riskejä ja menemään lähelle erilaisissa elämäntilanteissa eläviä lähimmäisiään. Todelliseen kristinuskoon sisältyy kutsu itsensä uhraavaan elämään. Pimeydessä hapuileva ihmiskunta ei ymmärrä paljoakaan teologiasta tai opinkappaleista, mutta se ymmärtää uskovien rakastavista ja välittävistä teoista.

Evankelista Henry Drummond totesi osuvasti: ”Elämä ei ole leikkikenttä, vaan luokkahuone. Elämä ei ole kesälomaa, vaan kasvuprosessia. Meidän kaikkien yhteinen oppitunti on, kuinka voisimme oppia rakastamaan paremmin.”

Niilo Närhi

”Ja sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” Joh. 1:14

[aps-social id="1"]
Twitter
Facebook